Kalevalako vaiko vain väliinputoaminen...

Toukokuun alussa 1972 sain tarpeekseni. Tuloni olivat sen verran köyhyysrajan yläpuolella, että en saanut mitään yhteiskunnallista apua. Olin kahden vauvan, kaksosten, yksinhuoltajaäiti ja minulla oli epäsäännölliset työajat. Etsin apua lähinnä lastenhoitoon, jotta voisin käydä töissä. Ei järjestynyt, koska tuloni olivat niin korkeat.

Joten muutin naapurimaahan. Sieltä löytyi välittömästi lapsille hoito ja meille kolmelle  koti. Ainoa ongelma oli se, että suomalainen ammatikoulutukseni ja - kokemukseni eivät taanneet vakinaista työpaikaa. Eikä luonnollisesti ruotsinkielentaitoni alussa ollut mitenkään sujuva..

Eli hakeuduin uuteen koulutukseen, yliopistotason sihteerikoulutukseen. Kieli oli vielä takeltelevaa. Koulutukseen kuului myös pikakirjoitus.  Ja pikakirjoitus on vaikeaa, jos ei osaa kieltä ja sen kielioppia kunnolla.

Hankin nauhurin ja aloin opetella pikakirjoittamista kotona iltaisin kun lapset olivat nukkumassa. Jossain vaiheessa tuskastuin. Kysyin suureen ääneen: "miksi himputissa minun piti syntyä Suomessa, kun nyt on niin hankalaa tämän uuden kielen kanssa?". Ja ääni sisälläni totesi: "siksi, että osaisit lukea Kalevalaa alkukielellä".

Vähitellen valmistuin sihteeriksi. Ja vähitellen kävin Tukholman yliopiston sosiaalikorkeakoulun. Ja vähitellen sain sitä koulutustani vastaavan työpaikan. Uuden kielen käyttäminen työkielenä ei ollut enää mikään ongelma, vaikka olin tiedotussihteeri ja työhöni kuului kunnallisen tiedotuslehtisen toimittaminen.

Enkä todella ajatellut Kalevaa kovin usein.

Toimin tosin jonkun aikaa  vapaaehtoisena päätoimittajana paikallisen suomikerhon lehdessä. ja olin vastuussa kerhon lähi-TV lähetyksistä.

Sitten muutin taas maata. Tällä kertaa espanjankieliseen ympäristöön. Koska olin ollut aktiivinen suomalaisten kerhotoiminnassa, ajattelin hakeutua uuden kotipaikkani suomenkieliseen kerhotoimintaan. Mutta..olin Ruotsin kansalainen, enkä kelvannut.

No, olihan minulla muutakin tekemistä, esim. paikallisen kielen opiskelu.

Ja lopulta pöllöyttäni innostuin jopa vaihtamaan kansalaisuuteni. ts. minusta tuli Espanjan kuningaskunnassa asuva Suomen kansalainen. Suomen kielikin alkoi päivittyä, koska tapasin lomailevia suomalaisia.  Innostuin jopa kirjoittamaan suomen kielellä, sillä, jonka olin oppinut joskus, ja jättänyt vuosia aikaisemmin. Eli selvästi vanhanaikaista kieltä.

Suomen kansalaisuus ei vuosien mittaan enää ollut vaatimus paikalliseen suomalaisten kerhoon. Ja toisaalta, olin taas "suomalainen".

Totesin vain, että suomalaiset menivät kesäksi Suomeen. He kertoivat koko syksyn, mitä olivat tehneet kesällä Suomessa, ja suunnittelivat koko kevään, mitä tekisivät Suomessa kesällä. Tavallinen kysymys minullekin oli: "mitä teit tai mitä aiot tehdä  Suomessa  kesällä"?

Ja minä raukka kun en ollut Suomessa kesällä, enkä mennyt Suomeen seuraavanakaan kesänä. Minun lapseni ja heidän perheensä kun jäivät sinne Ruotsiin, ja sinne minäkin menen silloin kun menen.

Jahah...

Mutta tuo Kalevalan kieli, eli miksi minun piti oppia sitä suomea.

Luen joskus Kalevalaa. Minulla on niitä muutamia. Tajuan sen vanhan kielen. Ja tajuan sen aikoinaan oppimani suomen kielen rakenteen ja kieliopin.

Mutta nyt, olen taas pudonnut. En tajua nykysuomea, enkä nuorison tapaa puhua sitä. Nykyiset digivempaimet ovat muokanneet kielestä jotain aivan kummallista. Lyhennyksiä. kummallisia uusia sanoja. "Joo, kieli kehittyy", kuulen aina kun sanon asiasta.

Ja sitten vain katselen sitä kalevalaani.

Samanikaisesti olen seurannut - englanniksi - muutamia tutkijoita, jotka kertovat vanhoista kulttuureista, niiden säilyttämisestä. Toiset kertovat, miten jokaisessa sanassa, jokaisessa kirjaimessa on tietty värähtelytaajuus. Kun sanaa hakataan ja muokataan, niin värähtelytaajuus muuttuu. Ja se puolestaan vaikuttaa ympäristöön ja myös yhteiskunnan kehitykseen..

Kummallisia asioita

Eikö totta.

Elää kanariansaarella Tenerifellä, lukea Kalevalaa ja ihmetellä kielen kehitystä maassa,  jonne ei koskaan ole edes ajatellut palata..

Joku siinä varhaisessa suomen kielessä kiehtoo. Ehkä se on se vanha, shamanistinen viisaus, joka sillä kielellä on joskus kuvattu ja eletty.

Kenteis..

Näitä asioita olen miettinyt ennenkin. Ehkä jonain päivänä en ihmettele enää.   Ehkä tajuan, ettei sillä ole mitään merkitystä. Ehkä on vain hyväksyttävä, että kieli KEHITTYY... Ja ainahan voin vaihtaa kielen, koska olen oppinut muutamia muitakin.

Mutta se Kalevala...

Gracia Penttinen