Kanariansaarelainen - mutta ikuinen ulkomaalainen

Luin juuri loppuun Heli Ilaskarin kirjan “Oravanpyörästä  Onnellisten Saarelle”. Heli kuvaa mietteitään ja kokemuksiaan ennen lähtöpäätöstä, päästöksen tekemisen jälkeen ja niitä viittä kuukautta, jotka hän vietti miehensä kanssa pienessä grancanarialaisessa kylässä. Kirjaan sisältyy myös pieni maininta paluun aiheuttamasta ”kulttuurishokista”. Siihen tarvittiin vain viiden kuukauden poissaolo.

Hmmm, ajattelin useaan kertaan lukiessani. Hymyilin useaan kertaan tunnistaessani ajatukset.

Mielessäni alkoi toimia eräänlainen omien kokemusten kertaus

Tulin Tukholmasta toiselle Onnellisten saarelle, Tenerifelle, keväällä 1994. Olin saanut ystäviltäni neuvon lähteä sinne, jotta likkumisvaikeuteni alkaisivat parantua.. Minua odotti asunto, jonka olin saanut ruotsalaisen tuttavan tuttavan välityksellä. Se oli saksalaisen pariskunnan omistamassa talossa pienessä merenrantakylässä lähellä saaren pääkaupunkia Santa Cruzia. En tuntenut ketään koko saarella. En puhunut kieltä. Tulin yksin ainoan matkalaukkuni kanssa.

Joku oli kertonut, että tässä kylässä asuisi joitain ruotsalaisia, joten arvelin saavani juttuseuraa. Mutta – koska oli jo kevät, kaikki vierasmaalaiset talvehtijat olivat jo poissa. Ei ketään kenen kanssa puhua. 

Kesti kauan ennenkuin tajusin, että kylän ruokakauppa oli kiinni iltapäivän tunnit. Tuntui siltä, että näin todella nälkää ensimmäiset ajat, koska aina yritin tuohon kauppaan iltapäivällä, jolloin se oli kiinni. Rahaakin oli niukasti.

Siitä se alkoi.

Uin joka päivä, toisina montakin kertaa. Meri kohisi parvekkeeni alapuolella. Taivaalla vilkkuivat yölla tähtikuviot, joita en tuntenut. Muistan kun etsin pohjantähteä, löytamättä sitä. Sen sijaan opin tuntemaan Orionin ja Joutsenen tähtikuviot.

Siihen aikaan olin kiinnostunut mayojen kalentereista. Päivät kuluivat symbooleita opiskellessa ja niiden sisältöä miestiskellessä.

Vähitellen löysin ruokakauppaan sen aukioloaikaan, ja tajusin siestan merkityksen. Sen omistajat puhuivat englantia, joten nyt oli joitain, joiden kanssa voin vaihtaa sanan tai pari.

Opiskelin siinä sivussa ahkerasti eri asioiden nimiä espanjaksi ja kirjoitin listoja. Seurasin ihmisten tapaa puhua ja elehtiä.

Kävin Santa Cruzissa kerran viikossa ja opin tuntemaan keskikaupungin ja García Sanabrían puiston.

Aivan oleskeluni  loppuvaiheessa tutustuin naapurissa asuvaan nuoreen, jonkin verran englantia puhuvaan baskiherraan, joka harrasti surfausta ja sukellusta. Hän opetti minut snorklaamaan. Hänen koirastaan oli minulla paljon seuraa.

Palasin Tukholmaan. Olin päättänyt palata takaisin Tenerifelle niin pian kuin mahdollista. Saari ja meri olivat asettuneet sydämeeni.

Puerto de La Cruziin

Muutamia kuukausia myöhemmin olin taas Tenerifellä. Tällä kertaa tulin turistina ja minulla oli hotellisänky pariksi viikoksi. Löysin asunnon läheltä Puerto de la Cruzia. Tutustuin kahteen saksalaiseen Helgaan. Aloin kuunnella heidän järjestämiään esoterian luentoja espanjaksi. En puhunut vuoteen mitään, mutta aloin tajuta mitä muut puhuivat  Kävin Helgojen jogakursseilla ja aloin oppia kehon osien nimet saksan välityksellä espanjaksi. Kävelin, koska ei ollut rahaa bussiin. Kuukauden vuokra ja toinen vuokra takuuksi heti alussa veivät rahavarani olemattomiin. Elin ilman minkäänlaista puhelinta. Minulla ei myöskään ollut TV.tä.

Niin se alkoi. Vähän rahaa. Välillä nälkää. Laihduin kovasti. Kävelin samoilla kengillä niin kauan että pohjissa oli jo sormenmentävät reiät ja vielä senkin jälkeen jatkoin kävelyä niillä. Tutustuin muutamiin suomalaisiin ja aloin palautua suomenkieleen.

Opiskelin omalla tavallani. Sain eräältä  saksalaiselta ystävältäni lainaksi radion. Löysin paikallisen kouluradion -RadioEccan. Kotona ollessani ja touhutessani kuuntelin heidän ohjelmiaan, kaikenlaisia, musiikista kirjanpitoon, maantiedosta kirjoitustaidottomien opetukseen. Sanavarastoni kasvoi ja kuulin samalla miten sanat äännettin. Puhuin heti kun olin oppinut jotain. En käynyt suurissa tavarataloissa ostoksilla, vaan pienissä myymälöissä, joissa minun oli pakko kertoa mitä halusin ja kysellä lisää.

Asuin useassa paikassa Puerto de la Cruzissa. Kävin välillä Tukholmassa, koska en voinut vielä jäädä ”vakinaiseksi”. Tosin hankin NIE numeron jo melkein alussa. Oli halvempaa elää kun oli ”paikallinen”. Olin oppinut kieltäkin jo ihan kohtuullisesti. Sain hieman taskurahoja kun toimin joskus tulkkina.

Rakastin tanssimista. En mielestäni ollut koskaan saanut tanssia tarpeeksi. Kävin kolme kertaa viikossa paikoissa, joissa tiesin että pyörittäjiä olisi, Kävelin aina tanssimaan ja tanssimasta. En ikinä juonut muuta kuin vettä. Kunto pysyi hyvänä ja vältyin virheaskelilta ja -arvioilta. Opin paljon paikallisista herroista ja heidän suhtatumisestaan suomalaisiin turistinaisiin.

Puerton vuosien aikana tein myös muutamia ulkomaanmatkoja, joihin sain rahoitusta ystäviltä. Olin Brasiliassa konferenssissa, missä tapasin sen aikaisen mayaopettajan José Argüellesin. Sain oman mayavihkimykseni Hyvän tahdon temppelin suuren kristallin alla kevätpäiväntasauksen yönä. Olin useita viikkoja Meksikossa ja Guatemalassa ja kiipesin monelle pyramidille. Mayayhteyksieni kautta minut kutsuttiin Wieniin, Itävaltaan. Olin siellä useita viikkoja järjestämässä suurta mayatapaamista. Olin myöhemmin Itävallassa useita kertoja.

Näinä vuosina olin myös oppinut ohjelmoimaan solujani paranemaan. Olin myös löytänyt taitavan osteopaatin, jonka luona kävin venytyttämässä särkeviä jäseniäni. Valillä tuntui, että kuolen kipuihin, mutta kun jaksoin levatä ja rauhoittua, niin vähitellen liikuin taas.

Yritin palata

Talvella 1998 päätin palata Tukholmaan ja etsiä puolipäivätyötä. Olin nimittäin sillä hetkellä puolisairaseläkkeellä. Tuntui, ettei elämiseen jäänyt mitään sen jälkeen kun vuokra oli maksettu. Tosin olin oppinut jotain asioita, joista minulle  oli, ja on ollut paljon iloa vielä myöhemminkin, nimittäin ”vauraustietoisuuden”. Opin myös löytämään puoli-ilmaiseksi vaatteita, jotka sitten muokkasin itselleni sopivaksi lainaksi saamallani ompelukoneella.

360 päivää Tukholmassa

Kävin työnvälitystoimistossa. Etsin puolipäivätyötä, ilman, että sain mitään  työttömyyskorvausta. Elin edelleen sillä puolipäiväsairaseläkkeellä. Jaoin asunnon tyttäreni kanssa. Pääsin tietokonekurssille ja arvelin, että jostain löytyisi jotain, olihan minulla ruotsalainen koulutus ja hyvä kielitaito. Mutta ei mitään, ei mistään.

Olin vieraantunut melkein kaikesta. Voin huonosti, kehooni koski jatkuvasti  ja vain kaipasin saarelle. Kävin kaksi lukukautta opiskelemassa espanjaa, suoraan lukiotasolla, ja sain hyvät arvosanat. Vähän salaa, sillä työnhakijana en olisi saanut opiskella, mutta jos en olisi opiskellut, olisin varmaan tullut hulluksi pelkästä ikävystymisestä.

Tammikuussa 1999 tyttäreni totesi, ettei hän kestänyt katsella masentunutta ja kaipaavaa olemustani. Hän kehotti minua palaamaan ”paratiisiini”. Tein työtä käskettyä. Olin ollut Tukholmassa tasan 360  päivää kun koneeni nousi Arlandasta kohti etelää. Olin päättänyt tulla toimeen sillä puolella sairaseläkkeellä ja elää siellä, missä kehoni ja mieleni voivat hyvin. Kielikäán ei enää ollut este. Puhuin maan kielen lisäksi sujuvasti myös saksaa, englantia, ruotsia. Suomikin oli osin palautunut...

Hotellista se alkoi taas.

Tälläkin kertaa olin varannut halvan matkan ja hotellisängyn kahdeksi viikoksi. Saksalainen ystäväni Helga omisti siihen aikaan talon, jossa oli useita pieniä asuntoja. Sain huoneen keittokomerolla. Näköalani oli naapurissa olevan ravintolan henkilökunnan asuntojen terassi. Jos oikein kurkotin, näin muutamien talojen välistä merenkin. 
Uin joka päivä. Kalasataman laiturista tuli suosikkipaikkani. Kävelin. Ajoin bussilla kerran viikossa saaren kansallispuistoon ”Las Cañadas del Teide”. Kävelin siellä tai mietiskelin. Jossain vaiheessa tunsin olevani valmis nousemaan köysiradalla ylös Teiden rinteelle. Olin kuin kotonani.

Jatkoin kieliopintojani. Kävin espanjankurssilla, mutta aloin samanaikaisesti osallistua moniin paikallisiin rientoihin. Menin jopa paikallisten kansantanssien kurssille ja opin isaa ja malageniaa. Tosin siitä taidosta ei juuri ole ollut iloa, koska noiden tanssien osaaminen ei ole itsestään selvää edes paikalllisillekaan.

Pois Puertosta – meren rannalle.

Tunsin vähitellen tanssineeni  tarpeeksi. Totesin, ettei Puertto enää ollut paikkani. Löysin asunnon toiselta puolelta saarta, Puertito de Güímarista. Uimalaituri oli talon edessä. Ei tarvinnut kuin kävellä torin yli. Puertossa olin jo tutustunut orotavalaiseen Lorenzoon. Hän tuli viikonloppuisin tervehtimään. Kävimme kävelemässä ja rannalla, vaikka hän pelkäsi vettä.  Tansseja täällä ei ollut. Lopulta tarina Lorenzon kanssa loppui. Totesin, että minun maailmankatsomukseni oli niin erilainen kuin hänen, enkä nähnyt syytä yrittää ylläpitää ”suhdetta”,  josta en tuntenut saavani mitään muuta kuin hänen laittamansa viikonloppuateriat. Hän ei nimittäin koskaan edes halunnut maistaa minun laittamiani.

Viisi vuotta meren rannalla

Uin ja kävelin. Liikuin autoilevan naapurini ja ystäväni kanssa. Eräänä päivän hän ja miehensä ilmoittivat muuttavansa pois. Olin onneksi tutustunut toiseen suomalaiseen kylässä asuvaan,  Maijuun, niin etten jäänyt aivan yksin .

Matkustin itse Tukholmaan ja vietin kuukauden lasteni kanssa. Vanhinta poikaani en ollut nähnyt vuosiin, sillä hän asui Etelä-Ruotsissa, mutta oli hiljattain muuttanut Tukholman naapurikuntaan. Tapasimme usein ja tutustuin lapsen asemasta nuoreen mieheen.

Viikko sen jälkeen kun olin palannut saarelle, sain soiton sisareltani. Poikani oli kuollut. Lentokone,  jossa hän oli töissä, oli törmännyt toiseen, ja kaikki koneessa olleet olivat kuolleet..

Kerroin uimaseuranani olleille kylän naisille poikani kuolemasta. Sen jälkeen he alkoivat vältellä seuraani. Olin viikon yksin. Sen jälkeen pääsin lähtemään takaisin Tukholmaan. Poikani työnantaja lähetti matkaliput.

Pari kuukautta myöhemmin olin taas saarellani. Tunsin, että minun oli saatava palata taas tuohon lohduttavaan mereen. Istuin usein aamuisin rannalla katselemassa auringonnousua.

Olin lihonut surressani. Löysin kylästä eräänlaisen joogaryhmän. Aloin liikkua. Ryhmän yhteydessä tutustuin argentiinalaiseen tango-opettajaan. Hän sai minut uskomaan, että voisin oppia tanssimaan tangoa. Se auttoi surutyössäni, argentiinalainen tango. 

Ostin poikani henkivakuutusrahoilla auton. Aloin ajaa autoa kymmenen vuoden tauon jälkeen, liikkua laaksossa ja sitten myös muualla.

Poikani kuolintapa sai aikaan sen, että minulle maksettiin vahingonkorvausta. Muutaman vuoden aikana matkustin paljon. Kävin Italiassa, Milanossa ja Roomassa. Kävin Azoreilla uimassa delfiinien kanssa, tutustumassa Sao Miguelin saareen. Kävin Madeiralla vain katselemassa saarta. Kävin Altailla, koska halusin nähdä erään sieltä löytyneen muumion. Kiersin muilla Kanariansaarilla.

Maalle

Nyt olin tutustunut merenranta-asumiseen. Mieleni teki saada multaa kynsien alle, ts. pientä puutarhaa. Löysin puoleksi luolaan rakennetun talon noin 15 km päästä rannasta. Näin tulin hiljaisuuteen, täydelliseen yksinoloon, pimeyteen. Seuranani oli vuotta aikaisemmin elämääni saapunut koira, Misterio. Hän turvasi yöni, sillä kukaan ei voinut lähestyä ilman että Misterio hälyytti.

Olin juuri muuttanut tähän taloon kun saaristossa riehui trooppinen myrsky, Delta. Kaiken tuulemisen ja satamisen jälkeen olin viikon ilman sähköjä. Onneksi talossa oli kaasuhella, joten sain valmistettua ruokaa. Iltaisin istuin kynttilän valossa ja menin aikasin nukkumaan. Kylmyys oli hyytävä, mutta lampaannahkat patjan päällä ja kahdelle tarkoitettu untuvatäkki sängyssä pelastivat minut jäätymästä ösin kylmään.

Opin elämään entistä enemmän omissa oloissani. Minulla ei ollut puhelinta, koska linjaa ei saatu vedettyä tänne saakka. Ei myöskään internettiä. Opin käymään kirjastossa aamupäivisin tai paikallisessa nettipaikassa. Katselin TV:ta siihen saakka kunnes saarella siirryttiin digitaalisysteemin. Sen jälkeen olen elänyt ilman Tvtä. Aivan loppuvaiheessa, neljän vuoden odotuksen jälkeen sain puhelinlinjan, mutta en internetyhteyttä.

Kaipasin laulamista. Se oli ollut suuri iloni Tukholman vuosinani. Löysin asuinkunnastani Arafosta - musiikin kunnasta - eläkeläisten lauluryhmän, Opin laulamaan isaa, ja joikasin jossain vaiheessa jopa meksikolaisia kiekauksiakin. Se oli hauskaa, mutta loppui lyhyeen kuin se virsi kaunis. Syynä oli se, että muutin pois Arafosta.

Kävin säännöllisesti hieronnassa, akupunktiossa, osteopaatilla. Liikuin niistä huolimatta välillä niin vaivalloisesti, että jouduin turvautumaan keppiin. Kävelin silti, vaikka joskus jouduin pysähtymään, joka 50 metrin päässä. Uiminen oli kuitenkin se muoto, joka piti jäseneni liikkuvina.

Opasopintoja

Ystäväni Maiju halusi kokeilla turistioppaan uraa. Hän oli löytänyt opaskokeisiin valmistavan kursssin. Sen kohtalo oli vaakalaudalla, koska vaikutti siltä, että opiskelijoita oli liian vähän. Päätin mennä kurssille aikani kuluksi. Oppisinhan jotain uutta Tenerifesta ja La Gomerasta minäkin.

Innostuin kovasti. Päätin opiskella lisää omin avuin. Löysin myös tiedot lyhyistä eri kunnissa pidettävistä saaren historiaan ja kulttuuriin yms. liittyvistä yliopistokursseista. Kävin ne kaikki, viikon kurssi joka kuukausi. Lopulta päätin kokeilla, josko sittenkin selviäisin opaskokeista. Vaikka olin sairaseläkkeellä, minulla oli oikeus kokeilla voisinko ja jaksaisinko tehdä jotain työtä. Kokeiden jälkeen opastin talvisesongin aikaan pari päivää viikossa. Sen verran jaksoin.

Eläkkeelle siirtymisen jälkeen opastin vielä pari vuotta samalla tavalla, pari kertaa viikossa. Eräänä päivänä totesin, etten enää jaksanut lähteä aamuhämärissä ajamaan Candelariasta Playa de las Amerikakseen keräämän turisteja Los Gigantesista ja viemään La Gomeralle. Olin käynyt Teiden kansallispuiston järjestämän opaskurssin, ja opastin päivän viikossa, mutta sitten sekin tuntui jatkuvasti tehtynä liialta. En halunnut myöskään muuttaa lähemmäksi Las Amerikasta. Joten, siirryin eläkkeelle siitä hommasta. Aloin sen sijaan kirjoittaa.

Eläkkeellä

Luolakodistani olen siirtynyt lähemmäksi rantaa, Candelariaan. Olen löytänyt rinteellä sijaitsevan talon, jonka läheisyydessä ei ole kuin muutama naapuri. Hiljaisuudesta on tullut minulle tärkeä. Candelariaan voin kävellä, matkaa rinnettä alaspäin on muutama kilometri. Ylöskapuaminenkin onnistuu, vaikka jos kantamuksia on, on viisainta tulla taksilla. Autoni vie minut rantaan tai ostoksille. Elän ilman TV:tä. Kuuntelen joskus radiota tai musiikkia. Sain heti alusta saakka puhelimen ja internetyhteyden. Tässä talossa voin asua ainakin 5 vuotta. Ehkä sen jälkeenkin..toivoisin ainakin niin. – Mieli tekee tietysti ihan omaa taloa ja puutarhaa, jotta saisin istuttaa puita. 

Käyn edelleen osteopaatilla. Samalla, joka auttoi minua selvitymään 30 vuotta kestäneestä ja lähes invalidisoivasta iskiashermovaivasta. Se ei enää vaivannut, vaikka olin kieltäytynyt leikkauksista.. Mikä riemu olikaan alkaa patikoida monen vuoden tauon ja kovien kipujen jälkeen. Olen kuin uudestisyntynyt.

.

”De donde eres” – Mistä olet kotoisin.

Puhun paikallista kieltä, tosin tietysti tietyllä korostuksella. Naamani, olkoonkin, että se on ruskea, on edelleen eurooppalaisen ihmisen naama.  – Niinpä törmään jatkuvasti kaikissa yhteyksissä kysymykseen ” mistä olet”...Vastaan Candelariasta..

Kerran tuli mieleeni, että kehon solut uusiutuvat kokonaan seitsemän vuoden kuluessa, joten olen jo melkein kolmesti ne uusinut täällä eläessäni. Ja koska syön kanarialaisessa maaperässä kasvavia vihanneksia ja juon täkäläistä vettä tai viiniä, olen takuulla soluiltani jo hyvin paikallinen.

Elämä on.