80 päivää! Poikaani muistellen

Tänään…
Mietin aamulla herätessäni, kuten aina, mikä oli päivän mayasymboli. Punainen Kuu. Tänään on kulunut 80 päivää siitä aamusta, kun nousin ja tiesin, että oli poikani Jannen ruumiinsiunauksen päivä.

Tänään olen ajatellut tapani mukaan lähteä kävelemään rannalla, hiekan ja veden rajaan. Kahlata kuohuissa ja laulaa. Tänään aurinko on pilvien peitossa. On suhteellisen kylmää. Viime yönä oli ukkonen meren yllä. Salamat leimahtelivat tummien pilvien takana. Vettä satoi.

Silloin …
80 päivää sitten olin Tukholmassa. Seppo ajoi autoa. Minä istuin hiljaa ja tunnustelin olemistani. Pääsimme ulos kaupungista kohti Vaxholmia. Oli juuri satanut ensilumen. Saarten rannat olivat hohtavan valkoiset. Vedet olivat vielä vapaat. Kaikki välkkyi auringon loisteessa. Mikä ihanan kaunis päivä. Olimme matkalla poikani Jannen ruumiinsiunaukseen Vaxholmin kirkossa.

Olin ollut kirkossa muutamia päiviä aikaisemmin katsomassa ja keskustelemassa seremoniasta. "Onnekseni" kirkossa oli alttarilla arkku, joten tiesin, missä poikani arkku olisi siunauksen aikana. Olin myös muutamia viikkoja aikaisemmin nähnyt televisiossa ohjelman, jossa toimittaja kertoi mummonsa kuoleman jälkeisistä tapahtumista, kirkosta ja krematoriosta. Minua oli "valmisteltu" tähän.

Edellisenä iltana tuli mieleeni, että Ruotsissa, kenties muuallakin, taitaa olla tapana laittaa vainajan kuva pöydälle siunauksen jälkeisessä muistotilaisuudessa. Etsin kuvia Jannesta. Tiesin, että saisin kirkossa SAS:n edustajalta hänestä sen kuvan, joka oli ollut kaikissa sanomalehdissä ja lööpeissä kuukausi sitten. Se oli tosi kaunis kuva mielestäni. Halusin silti jotain persoonallista. Muistin, että jossain oli kuva hänestä kuusivuotiaana iloisesti hymyilevänä leikkiauto edessään. Löysin sen. Toinen mielestäni kaunis kuva esittää teini-ikään saapunutta kuvankaunista lasta, jolla on syvä ja kysyvä katse silmissään. Olin aina ihmetellyt mitä hän näki. Nämä kuvat halusin suurentaa ja laittaa kehyksiin.

Vaxholmissa ei ollut paikkaa, missä olisi voinut tehdä värisuurennoksia pikatyönä. Olisi pitänyt osata suunnitella paremmin. Ostin kuviin parhaat mahdolliset kehykset ja päätin laittaa se sellaisenaan. Olivathan ne olleet hyvät jo niin monta vuotta, miksi ei nyt sitten. Ketä varten minä niitä kuvia halusin?

Pappi oli sanonut, ettei kirkkoon kannata tulla liian aikaisin. Halusin kuitenkin olla hetken poikani arkun kanssa ennen seremonian alkamista.

Kirkon piha oli jo täynnä väkeä. Siellä oli monta tuntematonta., mutta myös kasvoja, jotka kuuluivat jollekin, jonka joskus olin tuntenut. Erityisesti minua ilahdutti kaiken keskellä, että Jannen entinen jääkiekkovalmentaja perheineen oli siellä. Muutamaa päivää aikaisemmin olin katsellut Jannen valokuvia ja miettinyt hänen jääkiekonpeluutaan.

Silloinkaan en ymmärtänyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Janne oli maalivahti. Hänellä oli raskaat varusteet. Minulla ei ollut autoa ja Janne sai olla mukana ystäviensä vanhempien autossa. Vasta paljon myöhemmin tajusin, miten vaikeaa Jannen oli ollut raahata itse näitä raskaita varusteita, ja miten vaikeaa hänelle kenties on ollut vanhempien puuttuminen katsojien joukosta. Nyt olin iloinen kun valmentaja Nisse oli paikalla.

Näin myös Jannen biologisen isän entisen vaimonsa ja Jannen sisarpuolen kanssa. Kuinka monta vuotta oli kulunut siitä kun isä ja poika olivat tavanneet. Ehkä jo melkein kaksikymmentä. Olin toivonut, että he olisivat olleet kavereita, tavanneet, tunteneet toisensa. Mutta isä oli ollut varattu uuden perheensä ja oman elämänsä kanssa. Vuodet vierivät, ja nyt oli vain tämä hetki jäljellä. Hän oli vakava. Mitä lienee miettinytkään.

Veljeni olivat paikalla. Vanhemman veljeni poikia en ollut nähnyt vuosiin. Todella komeita ja pitkiä poikia. Hänellä on syytä olla ylpeä jälkikasvustaan. Toinen veljeni oli vaimonsa Ritvan kanssa. Nuorimmat sisareni perheineen. Vanhin sisareni ei ollut paikalla, sen sijaan hänen poikansa perheineen. Joukossa oli myös minulle uusi perheenjäsen, jota en ollut koskaan tavannut, äitini ensimmäinen lapsenlapsen lapsi. Hautajaisethan ovat suvun koolle kutsumispäivä.

Jannen morsian olisi halunnut hiljaiset hautajaiset. Ruumis valmiiksi tuhkattuna paikalle ja vain lähimmät omaiset. Suostuin ensin, kun ajattelin, että selviämme näin mahdollisimman helpolla, tai oikeastaan hän, morsian, selviäisi helpommalle. Mutta päätöksen jälkeisenä yönä mielessäni pyörivät vanhat perinteet. Totesin, että jokainen ihminen on jotenkin julkinen ainakin kaksi kertaa elämässään. Silloin kun hän syntyy perheeseensä ja yhteiskuntaan. Toisen kerran hän on julkinen kuollessaan. Janne oli valinnut kuolla erittäin julkisesti, " TV-kuvaruudussa" ja monen muun ihmisen kanssa. Hänen ruumiinsiunauksensa ei voinut mielestäni tapahtua hiljaisuudessa.

Morsian oli todennut Jannella olleen monta eri elämää, vaihetta, joihin hän ei nyt jälkikäteen halunnut tutustua. Myönsin asian näin olleen. Tiesin, että monella oli ollut sekä hauskaa että vaikeuksia Jannen kanssa. Tiesin, että oli monia, joiden oli syytä päästä sanomaan hyvästit hänen arkkunsa viereen. Halusin antaa heille sen tilaisuuden. Ja täällä he nyt seisoivat kirkon vieressä odottamassa tätä mahdollisuuttaan.

Menin kirkkoon sisälle. Halusin olla siellä hetken yksin. Jannen arkku seisoi alttarille. Menin sen luokse. Kävelin arkun ympäri. Tunnustelin tunteitani, pelkojani, itkuani, suruani. Lopulta totesin, että arkussa oli poikani ruumis, ja että voin olla rauhallinen. Tiesin ruumiin jo olevan mätänemistilassa ja sielun kaukana muissa maailmoissa.

Nyt oli tämä yhteiskunnallisen seremonian aika. Nyt oli hetki ottaa jäähyväiset siltä ruumiilta, jota oli kutsuttu nimellä Janne, ja jolla oli ihan oma rekisterinumeronsa ainakin kahdessa maassa. Ruumiina hänestä oli ehtinyt tulemaan tanskalainenkin lehtijutuissa. Jossain siellä hän varmaan nauroi kaikille näille inhimillisille kummallisuuksille.

Hautaustoimiston edustajat olivat asetelleet kukkalaitteet ja seppeleet valmiiksi arkun ympärille. Asetelma oli todella kaunis ja kukkia oli valtavasti. Olikohan Suomessa tapana tehdä näin? Ei varmaan. Tämä tapa on vaikuttavampi, paremmin organisoitu, mutta siitä puuttuu sittenkin se läheisyys, jonka muistosanojen kanssa saatellut henkilökohtaisesti lasketut seppeleet antavat.

Hautajaisvieraat alkoivat tulla kirkkoon. Olin yllättynyt, että läsnä oli niin monia Jannen työnantajan edustajia. Varsinainen muistotilaisuus oli ollut jo viikkoja sitten Kööpenhaminassa. SAS olisi vielä tarjonnut arkulle kunniavartion tähänkin tilaisuuteen, mutta tunsin, että olimme saattamassa yksityistä henkilöä Jannea, emme enää "air hostessia", joka kuoli työssään. Tosin minua ilahdutti heidänkin edustajiensa läsnäolo. Tervehdin erityisesti Ann-Katrinia Kööpenhaminasta. En ollut ehtinyt kiittää häntä siitä tuesta, jonka sain Kööpenhaminan muistotilaisuuden yhteydessä. Häneltä sain myös Jannen viimeisen virallisen kuvan.

Paikkani äitinä oli eturivissä. Lapseni, entinen mieheni Seppo ja hänen poikansa istuivat kanssani. Takanani istuivat sisareni ja heidän perheensä ja lopulta he, jotka kuuluivat Jannen elämän eri vaiheisiin. En katsonut taakseni, katsoin eteenpäin ja keskityin olemaan rauhallinen.

Morsian perheineen istui eturivissä, toisella puolen käytävää. Totesin, että oikeastaan olisin halunnut hänetkin viereeni. En tuntenut hänen perhettään entuudestaan. Isän olin tavannut ensimmäisen kerran hautaustoimistossa muutama viikko sitten. Äidin näin ensimmäisen kerran täällä kirkossa, samoin kuin morsiamen siskot ja veljet. Mikä tapaaminen! Me asuimme kaikki eri puolilla Eurooppaa ja yhdistäjämme oli lennellyt eri puolilla Eurooppaa. Morsiamen olin tavannut muutaman kerran Tukholmassa ja pari vuotta sitten Tenerifellä kun he viettivät muutamia päiviä luonani.

En edes muista miten seremonia alkoi. Lauloimme ihan aluksi "Maa on niin kaunis". Ystäväni Margareettan piti tulla laulamaan tämä suomeksi, seremonian ainoana suomenkielisenä numerona. Margareetta monivuotinen elämäntoveri Masa, josta hän oli eronnut jo kauan sitten, oli kuollut hiukan aikaisemmin. Hänen siunauksensa tapahtui samanaikaisesti kuin Jannenkin, toisessa kirkossa ja toisella puolen Tukholmaa. Lauloin itse suomeksi. Ehkä muutkin, en tiedä. Lauloin sydämeni pohjasta. Ääneni vapisi ja en ollut varma kestäisikö se, ja kestäisinkö tunnelatauksen. Tämä oli laulu, jota olin laulanut niin monissa eri yhteyksissä viime vuosina. Lauloin loppuun saakka katkeamatta. Viimeisen säkeistön halusin jättää tässä yhteydessä pois.

Pappi oli puettu valkoiseen ja violettiin. Itse olin puettu mustaan ja violettiin. Olin tuntenut itseni papittareksi, joka hautaa poikansa. Yhteiskuntamme ei tätä sisäistä seremoniaani tuntenut tai tunnistanut-

Silloin….
Jannen kuoleman jälkeisen päivän olin tuntenut suunnatonta tarvetta olla alasti. Olisin halunnut maalata kehoni mullalla, istua tulen ääreen ja valittaa. Koko sen viikon, jonka vietin yksin meren rannalla, elin eräänlaisessa seremoniassa.

Sytyin kynttilän Jannelle. Tunsin haluavani antaa sen palaa kolme vuorokautta.

Näinä päivinä en halunnut poistua kauemmaksi Puertitosta. Kävin kävelemässä meren rannalla. Itkin.

Monet soittivat ja kertoivat osanotostaan. Lohdutin heitä.

Jotenkin tunsin, etten voi edes surra, koska Janne on valinnut elämänsä ja kuolemansa. En voi surra hänen puolestaan. Hänen asiansa ovat järjestyksessä. Surin omasta puolestani. Surin omaa kaipaustani. Surin kaikkia vuosia, joina olin kaivannut häntä, ja tuntenut, että joku tai jokin muu oli tärkeämpää kuin omistaa aikaa minulle. Olin mustasukkainen, kateellinen. Surin elämääni. Tunsin tarvetta tulla maadutetuksi. Soitin Marianalle, ainoalle naiselle, jonka kuvittelin voivan tehdä sen minulle. Hänellä oli oma suru. Hänen entinen miehensä oli vienyt heidän yhteisen tyttärensä jonnekin, kidnapannut hänet. Mariana oli suunniltaan oman lapsensa johdosta.

Ystäväni Kati soitti ja kertoi, että hän oli katsellut tapahtumaa Milanossa sielunsa silmin. Janne oli auttanut eteenpäin nämä ihmiset kohti valoa. Hän oli tiennyt, että he olivat siirtyneet, ja että jotkut eivät olleet tajunneet sitä. Näin mukanaolijat olivat päässeet suoraan eteenpäin kuolemanjälkeisessä maailmassaan, heidän prosessinsa oli nopeutunut ja he olivat vapautuneet maallisesta. Eräs Katin ja minun yhteisistä ystävistä halusi tietää halusinko, että Janne laitetaan Dalai Laman listalle. Hän auttaa eteenpäin vastasiirtyneitä. Totta kai, jos se vain on mahdollista. -

Jannen kuoleman jälkeisenä yönä makasin hiljaa sängyssäni. En osannut nukkua, makasin vain. Tunsin miten suuri enkeli, paljon suurempi kuin huone, seisoi sänkyni päädyssä. Tunsin olevani rauhallinen. Enkelin viereen tuli jossain vaiheessa vielä kaksi vähän pienempää enkeliä.

Näin yhtäkkiä edessäni vanhan juutalaisen temppelin kaikkein pyhimmän, mistä lienen tiennytkin, mikä se oli. Tämä pyhin oli esiripun verhoama, mutta esirippu repäistiin nyt auki. Edessäni oli jonkinlainen suuri hopeinen sylinteri, jossa oli tekstiä, jota jotenkin tajusin, vaikka en edes tiennyt, mitä se oli ja mitä siitä kerrottiin. Olin vain rauhallinen. Seuraavaksi eteeni ilmestyi kultainen Madonnan kuva lapsi sylissään. Leijuin jossain ihanassa ja rakastavassa tunnelmassa. Myöhemmin sain kuulla monen ystäväni lähettäneen minulle reikiä tämän yön.

Aamulla menin ensimmäiseksi mereen uimaan. Suolaiset kyyneleeni laajenivat meren suolaisen veden kanssa kaikkialle maailmaan. Seuraavan yön olin vielä horteessa ja näin, mutta näitä näkyjäni en pystynyt muistamaan. Muistan joskus kuulleeni sanat: Lainen poika. Janne oli Lainen poika. Tämä kokemus oli Lainen, ei Gracian. Muistan kun Janne sanoi joskus minulle, että olin ollut hänen isänsä ja äitinsä.

Kun palasin Tukholmaan hautajaisia varten olin kuin kuplassa lentokoneessa. Vieressäni ikään kuin seisoi joku, joka piti minusta huolta. Katselin maisemia koneen ikkunasta ja tiesin, että voisin aina olla täysin turvallinen lentokoneessa. Matkan aikana näin useita "pyöreitä sateenkaaria" ja valoilmiöitä.’

Tukholmassa minulla oli myös mahdollisuus saada alaston kehoni maalatuksi punaisella veren värillä Ystäväni Mari teki tämän palveluksen minulle. Poltimme suitsukkeita, joimme viiniä, puhuimme ja itkimme.

Tänään…
Ruumiinsiunausaamuna heräsin aikaisin. Makasin kauan hiljaa patjallani. Asuin suurimman osan "hautausajastani" entisessä kodissani, jota parhaillaan tyhjennettiin, eikä minulla ollut jäljellä kuin patja lattialla. Makasin siinä selälläni. Tunsin miten huone täyttyi edeltä menneistä sukulaisista ja vähitellen muistakin henkimaailman olennoista. Oma värähtelyni muuttui toisenlaiseksi, ikään kuin minusta olisi tullut tavallista läpinäkyvämpi. Olin aivan turvallinen.

Olentojen joukosta tuli "esiin" neljä naishahmoa, yksi kuhunkin vuoteeni nurkkaan. He alkoivat laskea päälleni tiheäkuteisia kankaita, jotka peittivät minut täysin. Ensin mustaa, ruskeaa, tummansinistä, tumman violettia, viininpunaista, purppuranpunaista, tulenpunaista. Tunsin, miten lapsettomana kuolleen Jannen geneettinen muisti siirrettiin minulle takaisin. Sain myös jonkin osan hänen DNA informaatiostaan. Minusta tehtiin "Janne" tässä fyysisessä maailmassa, yhteys tähän fyysiseen. Emme olisi enää erossa, koska olimme yhtä. Nopeasti värähtelevä kehoni "kohotettiin" vuoteen yläpuolelle ja sain päälleni tulenpunaisen asun, papittaren puvun, jossa oli kultaisia riipuksia rinnalla. Sydänchackraani avattiin. Näin läksin hautajaisiin.

Pappi luki siunausseremoniassa kertomuksen jalanjäljistä hiekassa. Tunsin syvää yhteyttä tapahtumaan, koska tämä kertomus oli ollut minulle tärkeä jo 80-luvun lopulta, jolloin kuulin sen ensimmäisen kerran. Se oli todella kantanut minua syvien rotkojen yli. En ollut kertonut papille mitään tästä. Kotimatkalla autossa sain mukana olleelta ystävältäni Marilta kortin, jossa oli tämä sama kertomus. Hän oli ottanut sen mukaansa antaakseen sen minulle, koska hänestä se oli tärkeä juuri tänä päivänä! Taivaallinen yhteensattumako?

Jäähyväisten otto Jannelta alkoi. Ensimmäisenä hänen vieressään oli morsian. Vasta sillä hetkellä tajusin hänen tuskansa. Se oli ollut minulle täysin käsittämätön tähän saakka, vaikka olinkin "ymmärtänyt" sen. Hänellä ei ollut sitä samaa pitkää yhteistä aikaa Jannen kanssa, mikä useimmilla meillä muilla oli ollut. Tajusin tämän surun "erilaisuuden" vielä paremmin muutamia viikkoja myöhemmin, kun juttelin erään ystävättäreni kanssa miten hän oli surrut lentokoneensa kanssa alas syöksynyttä lentäjämiestään. Äidin suru on erilainen kuin puolison. Suremme samaa ihmistä, mutta taustamme on erilainen ja kaipauksemme kohteita ovat eri asiat.

Minun vuoroni oli ottaa jäähyväiset. "Oletko valmis, äiti"? pappi kysyi. Nyökkäsin ja nousin ylös. Seisoin valkoisen ruusuni kanssa Janne arkun pääpuolessa ja ihmettelin. Mitä nyt? Olin taas unessa, Liisa ihmemaassa. En tiennyt oliko paikalla ketään, katsoin vain arkkua, tai ehkä jotain muuta. Olisin halunnut sanoa jotain. Olin monena yönä ajatellut, jopa kirjoittanutkin, mitä halusin sanoa. En tiedä olisiko se ollut ruotsalainen tapa vai suomalainen tapa. Olin aivan ymmällä. Pyörittelin valkoista ruusuani ja totesin, että se näytti vähältä, mutta olin jo antanut niin paljon, ja että en jaksanut ajatella mitään näyttävämpää. Muistin sitten myöhemmin, että halusin lahjoittaa kukkarahat mieluimmin jollekin elävälle lapselle.

Siinä seisoin, ja maailma kiersi monta kierrosta sinä aikana. Laskin töksähtäen kukkani ja läksin paikallani sanomatta yhtään mitään. Seuraavana seisoi tyttäreni, Jannen kaksoissisar arkun vieressä. Hän itki. Hän ei ollut tavannut Jannen kuollutta ruumista vielä ennen. Kuopukseni oli nähnyt sen jo Milanossa. Itse olin ollut ruumiin kanssa ensimmäisen kerran Kööpenhaminan muistotilaisuudessa. Olin katsellut myös Jannen kuolleita kasvoja Karoliinisen sairaalan ruumishuoneella. tyttärelleni tämä "totuus" valkeni vasta nyt tässä maailmassa. Hän jäi viereeni istumaan ja itkemään. Poikani oli rauhallisempi, hänellä oli jo ollut kohtaamisensa. Hän oli ollut Milanossa Jannen morsiammen kanssa. Heitä ei kuulema olisi päästettykään katsomaan Jannen ruumista. Morsian oli todennut olevansa poliisi ja nähneensä ruumiita ennenkin. Ja hänen luvattiin mennä katsomaan Jannea. Morsian oli kysynyt pojaltani, oliko hän nähnyt ruumiita ennen. "kyllä" , oli poikani vastannut. Ja niin hänkin sai mennä Jannea katsomaan. "En koskaan ollut nähnyt ruumista, enkä varsinkaan kuollutta veljeä", hän itki myöhemmin. Samana iltana hän soitti minulle Milanosta ja kysyi halusinko tietää miltä Janne näytti. Morsian oli kertonut tyttärelleni, että ainakin Jannen kasvot olivat vielä kauniit. Vastasin pojalleni haluavani kuulla. Hän kertoi, että Jannen oikea käsi oli palanut ja samoin hänen jalkansa. Hänellä oli syvä haava kasvojen yli. Silmät olivat puoliavoimet ja poikani oli yrittänyt katsoa, näkyivätkö iirikset luomien alta. Jannen vaatteet olivat sulaneet rinnan päälle kuin rintaliiviksi.

Silloin…
Janne oli ollut kuolleena jo yksitoista päivää kun ruumis tuotiin Milanosta Kööpenhaminaan. Koneen miehistön kunniaksi oli järjestetty seremonia. Koska koneen kapteeni jäi nyt "eläkkeelle", vastaanottoseremonia kuudelle arkuissaan makaaville miehistön jäsenille oli sama kuin "elävillekin".

Kone laskeutui kentälle. Kentän palokunta autoineen ja täysissä varusteissaan oli paikalla ja ruiskutti vettä lentokoneen päälle, mikä eläkkeelle jäävän lentokapteenin vastaanottoseremonia. Koneesta arkut siirrettiin yksitellen tilaisuuteen varattuun entiseen lentohalliin. Jokaisella arkulla oli omat kuusi saattajaansa. Ovelta arkkujen sijoituspaikalle oli kunniavartio. Orkesteri soitti. Arkku kerrallaan rullattiin paikoilleen, ja sitä kuljettanut ryhmä jäi seisomaan sen taakse. Tunsin itsessäni sen hetken kun Jannen arkku tuotiin sisälle. Tunsin sen kehossani. Eräs työtovereista, hieman vanhempi nainen, sijoitti jokaisen arkun viereen nimikyltin. Kun kaikki arkut olivat paikallaan, Sissel Kyrkebjo lauloi "Vila min vän - lepää ystäväni". Siinä vaiheessa tunsin, että hajosin. Koko olemukseni tutisi, enkä tiedä minne olisin halunnut juosta,  pois kauas. SAS:n pääjohtaja puhui. Orkesteri soitti. Omaiset kerääntyivät kukin oman arkkunsa ympärille. Minun oli pakko kosketella Jannen arkkua, painaa pääni sen jalkopäähän ja kumartaa sille. Sissel lauloi vielä toisen kerran. Kolmas laulu oli yhteinen, mutta sitä en tuntenut. Se kertoi linnunpesästä. Arkut rullattiin takaisin ulos, jokainen omaan autoonsa. Autot ajoivat kunniakierroksen lentokoneen ympärillä. Melkein kaikki läsnäolijat itkivät. En tiedä kuinka monta nuorta suurisilmäistä lentoemäntää rutistin ja totesin, ettei heidän tarvinnut pelätä. Jostain syystä minun piti sanoa nämä sanat heille.

Seuraavaksi tapasin Jannen ruumiin Karoliinisen sairaalan ruumishuoneelle. Marianne hautaustoimistosta soitti minulle edellisenä päivänä ja kertoi, että asiaan oli tullut vähän vaikeuksia. "Mitä vaikeuksia", kysyin. Ruumis on alkanut haista, koska se on niin pahoin vahingoittunut. "Ei sen kummempaa", totesin. Ei kai nyt haju estä minua lähtemästä katsomaan lastani.

Seppo ja sisareni Ursula lupasivat lähteä kanssani. Tiesin myös morsiamen tulevan sinne. Hän halusi haudata Jannen univormu päällään. ja hänellä nyt puku mukanaan, jotta se voitaisiin pukea päälle.

Matkustin metrolla ja toivoin, että en alkaisi itkeä junassa. En kai lopulta osannut ajatella mitään tai tuntea mitään. Tulin Karolinskaan ja aloin etsiä ruumishuonetta. Seppo etsi minua aulasta. Menimme yhdessä ruumishuoneelle. Ursula oli myöhässä. Hän oli mennyt väärään paikkaan.

Olin aikaisemminkin käynyt ruumishuoneelle, kauan sitten Suomessa. Seppo hoiti aikoinaan Suomessa ruumiinavausten valmistelut, sairaalassa missä hän oli töissä. Ursula sairaanhoitajana oli myös työssään tavannut kuolleita. Minä olin tavannut myös kuolleen isoisäni ja isäni. Mutta kumpikaan ei vielä haissut. Mietin, miltä haju tuntuisi. Voisinko pahoin. Miltä tuntuisi nähdä Janne kuolleena. Itkin hetken. Olen oppinut itkemään kun itketti. En halunnut kantaa kyyneleitä ja muuttaa niitä sairauksiksi. Näyttöhuone oli kellarissa. Ja kellari oli vain kellari, jossa tehtiin uudistustöitä.

Hautaustoimiston edustaja haki meidät sisälle näyttöhuoneen eteisiin. Nyt tunsin hajun. Ehkä se oli haju, joka siellä oli koko ajan. En kokenut sitä mitenkään hirveäksi. Vapisin. Astuimme sisään. Huone oli yksinkertainen valkoinen. Valaistus oli himmeä. Keskellä huonetta oli avoin arkku ja arkussa makasi poikani Jannen ruumis. Hätkähdin, mutta en tuntenut oloani itkuiseksi.

Olin jotenkin utelias. Mitä pojalleni on tapahtunut? Miksi hän on kummallisen näköinen? Kasvot olivat punaiset kuin joulukinkun pinta. Kasvojen yli oli "joku" pyyhkinyt nokisella kädellä ja jäljet olivat näkyvissä. Ilme oli rauhallinen. Silmät olivat hieman raollaan. Pää oli tuettu kummaltakin puolelta. Seisoin aikani. Kosketin arkkua, se tuntui tärkeältä. En koskettanut kasvoja. Minusta tuntui, kuin ne olisivat olleet vain eräänlainen naamio, joka voisi painua kasaan, jos sitä koskettaa. Ojensin käteni ja siunasin Jannen sydämen. Katsoin vielä hetken ja sitten olin valmis lähtemään. Pojastani oli jäljellä vain loppuun käytetty maallinen vaate. Hän ei ehdottomasti ollut enää läsnä.

Morsian oli odotushuoneessa. Hänellä oli mukanaan Jannen vaatteet ja kultainen kaulakoru. Mukana ollut ruumishuoneen työntekijä kertoi, ettei Jannelle enää voitu pukea mitään päälle. Ruumis ei ollut enää kokonainen, Ja sen siirtäminen polttoarkkuun olisi ehdottomasti ainoa, mitä sille voitiin enää tehdä. Vaatteet voitiin vain laskea ruumiin päälle. Kultaista kaulaketjuakaan ei voitu laittaa kaulan ympärille, vaan ainoastaan laskea kaulalle.

Kysyin morsiamelta halusiko hän, että olisimme hänen kanssaan, mutta hän halusi mennä yksin Jannen ruumiin luo. Me läksimme kahville. Elämä fyysisessä maailmassa jatkuu.

Tämän jälkeen minulle tuli öiseen aikaan paljon viestejä, mm. että ruumis olisi saatava pian pois. Totesin vain, että sille asialle en voinut tehdä mitään, koska päivämäärät olivat jo varmistetut.

Tänään…
Tämä päivä on ollut muutosten päivä kotisaarellani. Tuulen suunta on ollut kauan jo etelästä, ja meri on käyttäytynyt merkillisesti. On ollut myrskyä. Metrien korkuiset aallot ovat syöksyneet ilmaan. Kaikki meressä olevat roskat ovat nousseet pintaan. Uiminen on ollut mahdotonta. Välillä meri on ollut peilityyni ja vesi niin kirkas, että laiturilta on näkynyt pohjaan. Viime päivinä olen kokenut jotain aivan uutta, ukkosta ja salamointia.

Tänään iltapäivällä tuulensuunta kääntyi, ilma kylmeni. Aallot tulivat oikeasta suunnasta, mutta kovalla pauhinalla. Uiminen oli taas mahdotonta. On myös epätavallisen kylmää. Kookosöljy jähmettyi keittiössä pulloon. Viiden aikaan Gran Canarian puoleinen taivas alkoi näyttää kellertävältä. Afrikan hiekka täytti ilman. Koko laakso hävisi kellertävään utuun. Iltakävelyllä rantakatu oli kuin käytävä satujen maailmaan. Aaltojen pauhu oli mahtava, mutta rantaa ei erottunut hiekan ja pimeyden seasta.

Uutiset kertovat paljon ihmisiä kuolleen erilaisissa onnettomuuksissa. Monet muut äidit käyvät omalla tavallaan läpi sitä mitä minä olen käynyt näinä kuluneina päivinä.

Tänään tässä maailmassa on ollut suuri päivä. Lapset saivat viime yönä lahjansa kolmelta tietäjältä. Minä sain eräältä ystävältäni lahjaksi pienen laivan. Muistin miten vuosia sitten Birgitta, jo edesmennyt ystävättäreni, kanavoi minulle useita viestejä, joissa kerrottiin laivasta, ja uudesta suunnasta.

Istuin muutama tunti sitten parvekkeellani katsellen merta ja kuunnellen aaltoja. Olen tunnustellut itseäni. Olen "kummallinen" erilainen. Olen muuttunut monella tavalla. Tunsin, ettei edes ulkokuoreni ole enää sama kuin muutama kuukausi sitten. Maailmani on muuttunut ja muuttuu Tämä on vasta alkua. En pelkää enää. Enkä tunne, että kuolema on vihollinen, kuten eräs ystäväni sanoi. Totesin vain, että keho rajoittaa meidät tähän kolmiulotteisiin. Oikeastaan millään ei ole niin suurta väliä. Kaikki on samanaikaisesti tärkeää. Elämä ei ole pelkkää kilvoittelua.

Taas tuntuu siltä, että joku silittää hiuksiani.

Silloin….
Kun tulin kotiin hautajaisseremoniasta, sydänchackrani oli niin auki, että minun oli nojattava taaksepäin autossa istuessani.

80 päivää sitten siunauksen jälkeisenä päivänä Jannen ruumis poltettiin Silverdalin krematoriossa Sollentunassa.

Vietin suuren osan edeltävästä yöstä puolihorteessa pystymättä nukkumaan. Välillä jossain mieleni sopukoissa pyöri laulu "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt´ ihana enkeli kotihin vie..... ". Heräsin horteestani jo ennen kellon soittoa. Seppo oli luvannut tulla viemään minut kappeliin, mutta viimeinen keskustelumme katkesi, enkä enää saanut häneen yhteyttä. Olisin halunnut sanoa hänelle, ettei hänen tarvinnut tulla. Tunsin haluavani olla yksin ajatusteni ja tunteideni kanssa tämän aamuna.

Istuin taas aamuaikaisessa bussissa töihin menevien ihmisten kanssa ja tunsin olevani kuin vieraalta planeetalta. Tunsin, ettei minua yhdistänyt heihin muu kuin inhimillinen kehoni. Maailmani oli järjestäytymässä uudelleen, eikä minulla ollut mitään käsitystä millainen siitä oli tuleva.

Aikaa jäi niin paljon bussien välillä, että ehdin käydä Karoliinisen sairaalan kahviossa juomassa kupin kahvia. Tilasin myös voileivän, mutta en saanut syötyä sitä, vaan otin sen mukaani matkaevääksi.

Istuessani uudelleen bussissa mietin matkani syytä. Marianne hautaustoimistosta oli sanonut minulle, ettei kukaan heistä voinut tulla kanssani kappeliin. Kun soitin krematorion esimiehelle vahvistaakseni tuloni, hän kysyi, josko tarvitsin tukea. Totesin, että selviäisin yksin. Marianne oli kertonut, että krematoriossa odottavat tavallisesti olivat ihmisiä, joiden kulttuuriin kuului ruumiin polttaminen seremoniana. Ajattelin hinduja ja Benaresin rannalla palavia rovioita.

Kuka tässä tapauksessa olisi ollut henkilö seurakseni? Kuka olisi ollut tarpeeksi läheinen, ja tarpeeksi rohkea. Ainoana läheisenä tuli mieleeni Janne biologinen isä. Tosin he eivät tunteneet toisiaan läheisesti, mutta nyt ei enää ollut kysymys tuntemisesta. Nyt oli tullut aika päästää Jannen maallinen vaatekerta alkutekijöihin. Hän oli ollut kanssani luomassa sitä. Siksi halusin hänet kanssani myös hävittämään sitä. Soittelin ja yritin saada hänet kiinni, mutta kuulin hänen lähteneen jo eilen siunaustilaisuuden jälkeen. Hän oli vain ollut risteilyllä Tukholmassa, laivojen välillä. Tunsin kiukkua. Eikö hän välittänyt edes nyt. Mutta sitten rauhoituin. Olin ollut yksin Jannen kanssa ennenkin. Voin tehdä sen nytkin. Muutamia öitä aikaisemmin. hän kertoi unessani, että olisi tärkeää saada ruumis pois mahdollisimman pian. Tänään oli mahdollista toteuttaa hänen toiveensa.

Pyysin bussin kuljettajaa kertomaan kun olimme saapuneet kappelille. Rakennuksista ja liikkeiden kylteistä pystyin itsekin päättelemään koska olimme saapuneet oikealle pysäkille.

Kappeli tosin ei näkynyt tieltä. Se oli puiden takana, hautausmaan vieressä. Pari naista loi pihalla lunta. He neuvoivat minut krematorioon, joka oli rakennuksen toisella puolella alakerrassa.

Tunsin taas kouristuksen sisälläni. Selviäisinkö tästä niin kuin olin ajatellut.

Olin hieman liian aikaisin paikalla. Joku toinen makasi vielä siinä uunissa missä Jannelle oli varattu paikka, arvelin. Istuin odottamaan. Mukanani oli kirja "Communion with God". Avasin sen löytääkseni keskustelukumppanin. Eteeni avautui kappale "Teach your children ". Aloitin lukemisen. Vaikka olin lukenut kappaleen jo aikaisemmin, tunsin juuri tällä hetkellä suurta johdatusta, kun katsoin mitä silmäni saivat eteensä. Olin lapseni kanssa viimeistä kertaa, tai melkein viimeistä kertaa fyysisessä maailmassa. Ja nyt tämä teksti. Luultavasti olin onnistunut opettamaan, vaikka niin usein olin tuntenut poikkeavani "tavallisesta". En silti ollut pystynyt opettamaan muuta kuin sen, mihin itse uskoin. Ja olen uskonut jokaisen yksilöllisyyteen ja viisauteen ja pyrkinyt tukemaan niitä. Siksi päästin Janne lähtemään toiseen kotiin asumaan. Siksi pystyin istumaan täällä päästämässä häntä tästä maallisesta sinne, missä hän nyt halusi olla.

Nuori, kaunis vaalea nainen tuli sisälle. Hän tervehti minua: "Hei, olen Lillemor ja olen töissä täällä".

Seuraavaksi "Björn" kutsui minua. Nyt oli tullut Jannen "lähtöaika". Arkku oli lattialla polttouunin luukun edessä. Sen päällä ei enää ollut kukkia, vain kaksi pientä moottoripyörää, jotka joku oli laskenut sille siunaustilaisuudessa. "Voit laittaa mukaan jotain jos haluat" Björn sanoi. Aloin penkoa laukkuani. Pieni punainen sydän, sellainen jonka latasin yhteisenergiallamme eilen aamulla ennen hautajaisia, ja joita jakelin kaikille muistotilaisuudessa olleille. Ei yhtään mukana. Kiukkusin sisälläni silmänräpäyksen. Mutta nyt ei ollut aika jäädä siihen tunteeseen. Björn siirsi arkun oikeaan asentoon uunin luukkujen eteen. Seisoin ihan takana. Mitä tunsin? Halusin pysäyttää koko homman, ottaa Jannen mukaani ja mennä kotiin. Halusin herätä tästä kummallisesta unesta. Uni jatkui kuitenkin. Björn katsoi minua, olinko valmis. Olin sanonut haluavani käynnistää polttamisen. Nyökkäsin, olin valmis. Hän painoi nappulaa. Uunin ovet aukesivat. Arkku liukui sisälle. Hyvästi Janne. Seisoin ja odotin niin kauan kunnes uunin ovet olivat sulkeutuneet arkun takana. Nyt ei ollut paluutietä. Vain odotus, että hänen ruumiinsa olisi muuttunut tuhkaksi.

Menin yläkerrassa olevaan kappeliin. Siellä harjoiteltiin puolen tunnin päästä olevia hautajaisia varten. Urkuri soitti ja laulajatar lauloi kuin enkeli. "Amazing Grace, Brigde over trouble Water ja Ta mig till havet", kaikki ihania. Itkin ja kuuntelin ja ajattelin, että tämänkin sopi juuri tähän hetkeen. Jonkun hautajaistoimiston edustaja kantoi kukkasia ja asetteli ne kauniisti alttarin viereen. Kirkkomuusikot tulivat alas lehteriltä. Juttelin heidän kanssaan. Kiitin lauluista. Kysyin miltä tuntui olla näin paljon kuoleman läheisyydessä. Urkuri, nainen, tuntui erittäin lämpimältä. Hän totesi, että se on antanut hänelle uutta perspektiiviä elämään ja ymmärrystä. Sisään tuli nuori mustiin puettu pappi. Hän astui sisään pitkin askelin ja tervehti ristiä polvistuen osaksi. Ihmettelin tätä elettä, koska se mielestäni liittyi katolisten maiden papeille. Pappi oli samantyyppinen kuin joskus aikoinaan Okalintujen katolinen"isä", kuka-hän-nyt-olikaan. Muistin miten itkin aina, kun katselin sitä elokuvaa, ja varsinkin kun tämän papin ja elokuvan nuoren naisen yhteinen lapsi kuoli. Ja pappi siunasi hänet tietämättä, että se oli hänen poikansa. Näin siinä jotain minulle tärkeää jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Papin jatkettua kulkuaan sisälle kirkkoon, totesin yhtäkkiä, että kukkien vieressä olikin arkku. Siellä makasi valmiina "joku" odotellen siunaustaan.

Kävin välillä alhaalla krematoriossa. Ruumiin palaminenkaan ei ollut hajutonta, mutta ajattelin taas, että se oli poikani palavan ruumiin haju, enkä voinut tuntea olevani siitä pahoinvointinen. Tunsin myös omassa kehossani miten Janne ruumiin palaminen edistyi. Yhteys äidin ja lapsen välillä on tosi vahva.

Vähän ennen kuin polttoaika oli loppu, olin jo lähdössä, valmis mielestäni. Kävelin ulos metsään, toisten hautojen luo ja itkin. Tunsin siellä, etten voinut paeta, vaan minun oli palattava krematorioon. Samanaikaisesti tuntui siltä kuin olisin kuullut "hihityksen" ja Janne sanoi "joillekin", että hän tiesi, että olisin rohkea, enkä lähtisi kesken pois.

Sain Lillemorilta kupin kahvia ja jatkoin odottamista. Istuin nyt hänen kanssaan itse polttouunien luukkujen puolella. Kun polttoaika oli loppunut, hän avasi uunin ja kutsui minut katsomaan. Emmin hiukan, mutta hän totesi vain, ettei minun tarvinnut pelätä, koska lopputulos oli erittäin kaunis. Ja näin katselin hetken Jannen ruumiin hehkuvan kuumia jäänteitä uunissa, ennen kuin tuhka raavittiin jäähtymään, ja odottamaan siirtoa uurnaan. Hänen kallonsa oli vielä kuin hehkuvan punainen kuppi toisten hehkuvanpunaisten kekäleitten päällä. Kuppi hajosi, ja tunsin sen takaraivossani. Vasta sitten läksin uudelleen hautausmaalle parkumaan tuskaani.

Jouduin kävellessäni muistolehtoon, jonne monien tuhkat olivat sirotellut. Tunsin, että tänne voisin palata, jos haluaisin jotain fyysistä paikkaa muistelemiseen.

Seuraavana aamuna matkustimme morsiamen tuttavien laivalla merelle. Janne oli jo kauan sitten kertonut haluavansa tuhkansa siroteltavan Suomen ja Ruotsin välille. Mukana olivat tyttäreni ja hänen sulhasensa, poikani, ent. mieheni ja morsian perheineen. Istuin suurimman osan ajasta laivurin vieressä ja katselin hänen mittareitaan ja tuijottelin välillä horisonttiin. morsiamen perhe istui etuhytissä kahvikorinsa kanssa. Morsian istui laivurin takana pienellä pallilla liikkumatta. Tyttäreni oksensi, koska hänen raskautensa oli vielä alussa ja laivan keinunta oli tässä tilassa hänelle ylivoimainen koetus. Sulhanen keskittyi sangon pitämiseen hänen edessään. Poikani oli ulkona kannella, poltteli tupakkaa ja katseli merelle.

Kolmen tai neljän tunnin päästä Vaxholmin rannasta, laivuri sanoi, että olimme tulleet aluevesirajan ulkopuolelle. Taivaanrannalla olevat pilvet uhkailivat myrskyä. Oli hyvä tehdä sirottelu mahdollisimman nopeasti, jotta ehtisimme palaamaan ennen myrskyä.

Morsian nousi ylös ja totesin hänen istuneen koko ajan uurnan päällä. Autoin häntä uurnan kantamisessa ulos kannelle. Se oli yllättävän raskas. Ulkona laivan perässä hän avasi uurnan pohjan ja antoi tuulen kuljettaa tuhkan mereen. Vastatuuli puhalsi tuhkaa päällemme. Se oli viimeinen fyysinen kontakti lapseeni. Näin miten tuhka valui hitaasti alaspäin. Morsiamen vanhemmat heittelivät kukkia veteen. Yksinäinen lokki kierteli ympärillä ja ihmetteli selvästi touhuamme. Sain laivurilta pienen keltaisen lapun, johon oli kirjoitettu Jannen tuhkan sirottelupaikka: Södergrunden, N59o14,65 ja E19o05,00. Aika noin klo 12.20. Puinen uurna jäi keikkumaan aalloille. Ajattelin, että kenties se uisi keväällä jonkin saaren rantaan ja siitä tulisi vielä linnun pesä.

Pari päivää myöhemmin kävin poikani kanssa toisella meren rannalla polttamassa nuotiolla Jannen kirjeet, kortit, diplomit, neuvolakortit ym. Kastetodistus ja syntymätodistus ovat minulle edelleen.

Sitä ennen….
Olin ollut Tukholmassa koko syyskuun, koska tunsin elokuussa, että minun oli ehdottomasti saatava tavata kaikki lapseni.

Janne ja morsian olivat asuneet Halmstadissa, enkä tavannut heitä kovin usein. Nyt olivat juuri muuttaneet Tukholman lähelle Vaxholmiin. Ehdin tapaamaan Jannen viisi lyhyttä kertaa.

Kun tulin Arlandaan Janne oli tyttäreni ja tämän sulhasen kanssa vastassa minua. He olivat liikkeellä Jannen autolla. Tämä oli sulhasen ja Jannen ensimmäinen ja toiseksi viimeinen tapaaminen ennen Jannen hautajaisia. Katselin Jannea. En ollut tavannut häntä pitkiin aikoihin ja hän näytti todella pitkältä, hienolta ja tyylikkäältä.

Nuoripari istui takapenkillä ja hihittelivät. Heillä oli kerrottavaa minulle. Janne vilkaisi takapeilistä ja totesi, että he varmaan aikovat sanoa: että minä voin nyt aloittaa lastenvaatteiden neulomisen. Janne kyyti meidät nuorenparin asunnolle. Jäisikö hän hetkeksi sisälle, vai oliko hänelle kiire morsiamen luokse? Janne jatkoi matkaansa jotta hän ehtisi kerran tunnissa kulkevalle lossille ja kotiin.

Tapasimme Jannen vielä kerran yhdessä. Pojallani ei ollut mahdollisuutta tulla tapaamaan meitä.

Viikkoa ennen kuin Janne kuoli, olin vielä Tukholmassa. Olin kaupungilla ja tunsin tarvitsevani mennä Vattumannen kirjakauppaan, vaikka en halunnut ostaa kirjoja. Tapasin siellä naisen, jota en ollut nähnyt vuosiin. Olimme joskus olleet samalla maalauskurssilla Öölannissa. Hän katseli ympärilleen ja ihmetteli mitä hän siellä oikeastaan teki. Epäilin tervehtiä häntä, koska arvelin, ettei hän muistaisi minua niin monien vuosien jälkeen. Tunteeni sanoi, että olisi tervehdittävä. Hän muisti minut. Vaihdoimme hieman kuulumisia ja läksimme pois kirjakaupasta ostamatta mitään. Seisoin edelleen kirjakaupan ulkopuolella ja ihmettelin tapaamistamme. Muistin sitten, että hänen miehensä oli ollut lentokapteeni, joka oli kuollut koneen pudotessa. Tunsin että tämä liittyi jotenkin Janneen

Tapasin Jannen muutamia tunteja myöhemmin. Hänellä oli vain vähän aikaa olla kanssani. Hän oli yllättävän rauhallinen. Aikaisemmilla tapaamisilla hän oli tuskin ehtinyt istumaan, vaan ikään kuin kiersi kehää lattialla. Nyt hän istui puhumaan kanssani ja kertoi menevänsä sitten ostamaan ikkunanpuitteita taloon, jota hän kunnosti morsiamen kanssa. Hän oli lähdössä Milanoon viikon päästä. Se olisi hänen viimeinen lyhyt lentonsa. Sen jälkeen hän lentäisi vain pitkiä lentoja. Sitä ennen hän haluaisi kuitenkin lomalle Thaimaahan. Minulle tuli tunne, että minun oli kysyttävä häneltä pelkäsikö hän kuolemaa. Hän katsoi pitkään minua silmiin ja totesi, ettei pelännyt, koska se oli koko ajan olemassa oleva mahdollisuus. Hän oli valmis.

Tämän jälkeen Jannen oli lähdettävä. Pyysin, että hän veisi minut postiin. Halusin pysähtyä Liljeholmiin, nousta ylös autosta ja halata häntä oikein kunnolla. Janne totesi kuitenkin, että hän veisi minut mieluimmin Hornstulliin ja jatkaisi sitten matkaansa, hakemaan morsianta töistä. Jäin Hornstullissa kadulle seisomaan ja katsomaan hänen jälkeensä. Muistan hänen lippalakkinsa. Mieleeni tuli se ensimmäinen kerta kun lähetin hänet sisarensa kanssa lentokoneella Suomeen, kun he olivat tarpeeksi vanhoja voidakseen lentää yksin. Muistin miten seisoin lentohallin katseluparvekkeella ja itkin kun näin koneen häviävän pilvien taakse. En tiennyt silloin miksi itkin, enkä nytkään.

Puhuimme vielä pari kertaa puhelimessa ennen kuin palasin takasin Tenerifelle.

Myöhemmin kuulin, että hän oli samana päivänä käynyt serkkunsa luona. Hänkin oli kiinnittänyt huomiota Jannen epätavalliseen rauhallisuuteen ja kiireettömyyteen.

Silloin …
Viikko tapaamisemme jälkeen sisareni Ursula soitti yllättäen ja kysyi tiesinkö, että Janne oli mukana SAS:n koneessa, joka oli tuhoutunut Milanossa. Avasin TV:n ja siellä oli uutislähetys Milanosta. Totesin, että kukaan mukana olleista ei enää ollut "elävä", vaikka Ursula sanoi, ettei varmaan tietoa ollut vielä.

Myöhemmin iltapäivällä sain puhelinsoiton SAS:ta. Kertoivat Jannen kuolleen yhdessä 117 matkustajan kanssa. Kerroin tietäväni sen jo.

Aamulla olin ollut ystäväni Airan kanssa Santa Cruzissa. Olin ihan omituinen. Vatsaani ja koski ja olin aivan sekaisin. En tiennyt miksi.

Kuolinsanoman vastaanotettuani menin istumaan alakerran baariin Airan ja miehensä Karin kanssa. Tilasin ison lasin parasta whiskya mitä heillä oli. En tajunnut mitään.

Aira ja Kari olivat lähdössä viikoksi Malagaan. Ainoat läheiset ystäväni.

Kerroin poikani kuolemasta puertitolaiselle uimakaverilleni, itseni ikäiselle naiselle. Pyysin että hän, ja kenties jotkut muutkin naiset, voisivat istua hetken iltaa kanssani. Kukaan ei tullut, kaikki vain tuijottivat. Kukaan ei puhunut kanssani.

Näin olin viikon yksin meren rannalla.

Muistin miten koko ajan jossain sisälläni oli kulkenut myös toinen tarina.

Se alkoi muistissani silloin kuin läksin Tampereen keskussairaalasta vastasyntyneiden kaksosteni kanssa taksilla Kiuruvedelle, koska minulla ei ollut vielä sopivaa kotia Tampereella. Äitini oli meitä vastassa. Kun kannoimme lasten korit autoon, hän sanoi: "Tiedätkö, että sinulla on suruhuntu heidän mukanaan".

En ole koskaan unohtanut tätä.

Janne piirteli kuusi-vuotiaana putoavia lentokoneita ja kuolemaa. Hänellä oli silloin erittäin vaikea aika. Jossain vaiheessa hän lakkasi olemasta naurava ja onnellinen, mitä hän aina oli ollut. Tajusin vasta nyt näitä vanhoja kuvia ja piirustuksia katsellessani, että hänen oli täytynyt "tietää" kohtalonsa koko elämänsä ajan.

Sen jälkeen…
Myöhemmin löysin Tukholman asunnon vintiltä vanhoja päiväkirjojani, jotka olin luullut hävittäneeni. Sain päähäni raahata ne tänne Tenerifelle, mutta en ehtinyt lukemaan. Vasta nyt joku päivä sitten tunsin, miten yksi kirja ikään kuin "kutsui" lukemaan.

Syyskuun 3. 1992 olin kirjoittanut uneni. Olin nähnyt Jannen "äkillisen" kuoleman. Kuvasin täsmälleen sen prosessin silloin jo, mitä nyt olen joutunut käymään läpi. Olin myös todennut, etten pystynyt puhumaan unestani kenenkään kanssa. Päivätajunnassani en muistanut tätä unta sen jälkeen. Mutta alitajuntani piti huolen, että koko ajan aavistin jotain tapahtuvan hänelle. Myös tyttäreni, Jannen kaksoissisar, kertoi tunteneensa tämän koko elämänsä ajan. Nyt meidän "pelkomme" on poissa. Janne todella lähti aikaisin. Hänen koko elämänsä oli nopeaa ja kiihkeää. Paljon ja nopeasti. Harva varmaan ehtii kokonaisessa pitkässä elämässä saamaan tehtyä sen, minkä hän kävi läpi maallisesti lyhyessä ajassaan.

Hyvää matkaa poikani….

(Maaliskuussa 2002)