Minä olen Äiti

Olen käynyt läpi sen, mitä pidetään vanhempien kaikkein vaikeimpana kokemuksena. Vanhin poikani Janne kuoli äkillisesti, jopa niin, että katselin hänen kuolemaansa television kuvaruudusta. Tämä on sellainen tilanne, jota tänä maailman aikana luultavasti monet vanhemmat joutuvat käymään läpi.

On kirjoitettu kirjoja näistä indigolapsista, jotka tulevat avaruudesta tänne tuomaan meille uutta sanomaa. Mutta on myös olemassa näitä toisia avaruuden asukkaita, niitä, jotka tulevat tänne kokemaan lyhyen elämän ja sitten erilaisilla, ehkä ulkonaisesti traagisilla tavoilla lähtevät pois täältä.

Varsinkin "henkisissä piireissä" puhutaan siitä, kuinka tavoittelemisen arvoista on "kohota ylöspäin", unohtaa tai transformoida ruumiinsa, pyrkiä henkimaailmaan. Ja sitten kun joku siirtyy kuoleman kautta "henkimaailmaan", niin meille tulee kovin vaikeaa siinä yhteydessä.

Poikani kuoleman yhteydessä minulle oli hyvin tärkeää suorittaa kaikki fyysisen elämään loppuun kuuluvat rituaalit. Olin mukana silloin, kun hänen ruumiinsa poltettiin. Tunsin omassa kehossani, miten hänen ruumiinsa palaminen edistyi. Tunsin, miten viimeinen napanuora katkesi välillämme. Katselin hänen tulipunaisena hehkuvaa tuhkaansa krematorion uunissa, ennen kuin se kaavittiin jäähtymään ennen uurnaan siirtämistä. Olin sirottelemassa tämän tuhkan mereen Suomen ja Ruotsin välille. Olin loppuun saakka mukana hänen maallisessa prosessissaan.
Tämä ehkä tuntuu joistakin jopa karmealta, mutta toisaalta se on sellainen asia, että se kuuluu kuitenkin ihmisen elämiseen. Monet näistä vaikeista asioista annetaan jonkun toisen tehtäväksi. Tuntuu siltä, että oma tuska ei sitä kestä. Ja kuitenkin minusta tuntuu, että se on suurin kunnioitus, minkä voi antaa omalle lapselleen.

Tärkeää on myös mielestäni, etten häpeä sitä, että itken, kun itkettää. Se tuska, mikä on kehossa, on päästettävä pois sieltä.

Lapseni kuolema on tehnyt minusta kovin yksinäisen. Kohtasin homeopatiaan perehtyneen lääkärin. Hän totesi hermojärjestelmäni "romahtaneen" shokin yhteydessä. Sain pillereitä ja aloin palautua, mutta varsinaisten kriisien kautta. Ulkonaisesti ihoni on ihan ehjä, jalkani eivät ole poikki. Minulta ei ole leikattu rintaa tai selkää. Olen keholtani ihan ehjä. Mutta sielultani rikki, ihan pieninä palasina. Ihan kuin olisin ollut lattialle pudonnut kristallilasi, joka hajosi tuhansiin kappaleisiin. Tässä lasissa en ole pystynyt pitämään samaa nestettä enää kuin ennen putoamista.

Suruprosessissa on tärkeää voida puhua siitä. Ei surevaa tarvitse karttaa ikäänkuin hänellä olisi paha tarttuva tauti. Voi olla tietysti vaikeaa puhua, kun ei tiedä mitä sanoisi. mutta silloin on parempi vain sanoa, ettei tiedä mitä sanoo, kuin ei sano yhtään mitään, vaan kääntää päänsä poispäin tai leikkii, kuin ei olisi mitään olemassakaan.

Nyt vähitellen, neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen, olen kuullut, että on olemassa omaisten yhdistys, ja kenties muitakin tukiryhmiä, Ruotsissa, Suomessa, Italiassa. Monet muut vanhemmat ovat käyneet saman tuskan läpi kuin minäkin. Täällä merenrannalla suurin tukiryhmäni on ollut meri ja sen aallot. Näissä aalloissa, jossain, lepää myös poikani tuhka.

Tässä maailman muutosten edessä on joka tilanteessa puhuttu siitä, että enemmän ja enemmän ihmisiä täältä lähtee. Tämä on asia, johon meidän on jokaisen valmistauduttava omalla kohdalla. Ei pelkästään siihen, että jonain päivänä itse kuolee, vaan että joku läheinen voi kuolla koska tahansa ja missä tahansa. Sen ei tarvitse olla edes lento-onnettomuus. Kun ihmisen aika on tullut, hän voi kaatua vaikka katukiven reunaan ja särkeä kallonsa.

Puhukaa kuolemasta. Ei se tarkoita sitä, että manataan toisen ihmisen kuolemaa. Meidän on muistettava että kuolema on samanaikaisesti syntymä toiseen maailman. Kuolema on myös merkki siitä, että ihminen on saanut valmiiksi sen, mitä hänen piti tulla tänne tekemään. Mielestäni on myös tärkeää, että meidän on opittava kunnioittamaan joka ikisen elämää. Ja myöskin se, että kaikki lapset on päästettävä irti.

Tässä yhteydessä minua ovat auttaneet tekstit Kahlil Gibranin "Profeetasta", "sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, vaan itseänsä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia" , samoin kuin saman kirjan "kuolemaa" ja sen edessä kumartumista kosketteleva teksti..

Miten hirveä yhteiskunnallinen tabu onkaan tämä on lapsen kuolema, Sehän on "vastoin luonnonlakeja".! Kun joltain kuolee mies tai vaimo, niin henkilöstä tulee leski. Kun vanhemmat kuolevat, lapsesta tulee orpo. Mutta kun lapsi kuolee, niin sitä on edelleenkin vanhempi, isä ja äiti.

(Tammikuussa 2002)