12 vuotta elämän muutoksesta

Lokakuussa 2013 on kulunut 12 vuotta siitä kun poikani Janne kuoli Linaten lentokentällä Milanossa. 

Muistan miten hänen kuolemansa jälkeen etsin ja toivoin, että voisin puhua jonkun kanssa tapahtuneesta. Etsin myös internetin kautta ihmistä, jonka kanssa voisin vaihtaa ajatuksia Löysin amerikkalaisen äitiryhmän. Vähitellen totesin, että en oikeastaan voinut jakaa heidän kanssaan. Heidän lapsensa olivat kaikki olleet huumeiden "väärinkäyttäjiä", ja monet heistä olivat kuolleet jossain vankilassa. Äitien ongelmat liittyivät surun lisäksi maan oikeuslaitoksen toimintaan. Jäin vähitellen pois tästä ryhmästä.

Koska minulla ei ollut lähelläni ketään, kirjoitin. Jossain vaiheessa halusin jakaa tämän kirjoituksen ystävieni kanssa, mutta totesin, että aihe oli kaikesta huolimatta hyvin vieras heille.

Tapasin vajaat kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen kaksi muuta äitiä, jotka menettivät lapsensa samassa onnettomuudessa. Tämä ilta Roomassa heidän kanssaan oli suurin lahja, minkä olin saanut vuosiin. Itkimme ja muistelimme. Nauroimme ja itkimme taas. Se oli erittäin vapauttavaa ja eheyttävää minulle, ja toivottavasti heillekin.

Nyt näin monen vuoden jälkeen julkaisen sen tässä SISTRUM blogissani, Arvelen, että ne henkilöt, äidit tai isät, joille siitä voi olla apua heidän prosessissaan löytävät sen.

Olen mielessäni omistanut tämän blogini poikani muistolle. Tosin en aio kirjoittaa hänestä tämän enempää. Päätin silloin aikoinaan jatkaa omaa elämääni niin kauan kuin sitä jatkuu ja nauttia tästä elämästä. Tiesin sen olevan kaikkein paras kunnianosoitus hänelle.

Muutamia vuosia sitten poltin kaikki hautajaiskuvat ja hävitin onnettomuudesta kertovat lehtileikkeet. Kaiken en minkä aikoinaan näin ja koin, pystyn palauttamaan "kuvina" muistiini, jos haluan.
Nyt olen jo isoäiti ja minulla on neljä lastenlasta, jotka kaikki ovat syntyneet näiden 12 vuoden kuluessa. Elämä jatkuu.

Olen elänyt suhteellisen pitkään ja saanut paljon erilaisia kokemuksia. Niistä ja ajatuksistani kerron, silloin kun tuntuu, että minulla on jotain sanomista tai kerrottavaa Elämän riemuista, joita olen oppinut arvostamaan.